Pari viikkoa sitten päätimme aloittaa taaperon vierottamisen tutista. Tutista oli tullut taaperolle niin tärkeä asia, että se olisi ollut suussa yötä päivää koko ajan, jos hän olisi itse saanut päättää. Yritimme myös rajata tutin käyttöä nukkumisen yhteyteen tai päiväuniaikaan rauhoittumiseen, mutta se jäi enemmänkin kauniiksi ajatukseksi kuin toimivaksi tavaksi. Loppuvaiheessa tuntui, että se oli suussa ihan turhan paljon ja rajoitti myös puhumaan oppimista.

Tutista tuli jo hieman uhmakkaan taaperon kanssa turhaa kränääkin. Kun tutti otettiin suusta pois ulkoilemaan lähtiessä, saattoi siitä alkaa itkuhuudot. Tai kun ruokapöytään istuessa tutti oli otettava pois suusta, saattoi siitäkin tilanteesta tulla harmia. Aivan turhia tilanteita mielensä pahoittamiseen, puolin jos toisin. Tilanne muuttui tuollaiseksi oikeastaan parissa viikossa, fiksu taapero varmaan halusi itse päättää, milloin tuttiaan syö.

Siinä kohtaa sitten mieheni kanssa päätettiin, että elämä olisi varmasti helpompaa ilman tätä kapistusta. Oli lähinnä kaksi vaihtoehtoa, antaa syödä tai lopettaa kokonaan. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui paremmalta.