Eilen Iso-Syötteen kansallispuistossa puolentoista tunnin hiihtolenkin aikana ehdin saada flow-fiiliksen. Urheilun kultahetken, joka on siinä mielessä harvinaista herkkua, etten ole siitä viime aikoina niin usein päässyt nauttimaan.

Olemme täällä pohjoisen lumilla offseason-aikaan. Eli tyhjää on. Etelän naiset ja miehet ovat hiihtolomien jälkeen töiden parissa jälleen, hiihtoladuilla ja laskettelurinteissä on hiljaista. Melkeinpä tyhjää.

Hiihtelin eilen paikoitellen laduilla, joilla sain olla latukoneen jälkeen ensimmäisenä. Luisto ei ollut häävi plussa-asteiden vuoksi, mutta voiko sitä olla parempaa näkyä kuin kaarteleva, hiihtämätön latu tunturissa.

Tuollaisilla lenkeillä ajantaju jotenkin katoaa. Sitä vain nauttii siitä hetkestä. Katselee naavaisia kuusen oksia, kiemurtelevaa latua, horisonttia kaukaisuudessa, kuuntelee suksien suihketta ja nauttii fyysisestä väsymyksestä, joka hiipii hiljaa lenkin edetessä kintereisiin.

Olen kiitollinen tästä kauniista luonnosta, joka meillä Suomessa on. Vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Luonto on minulle ehdottomasti yksi parhaista paikoista ladata akkuja, kerätä uusia ideoita, inspiroitua, seikkailla, tehdä retkiä ja olla vaan. Uskon sen olevan sitä monelle muullekin, vaikka kaupungistumisen myötä olmmekin nykyään aika kaukana aidosta luonnosta.

Luonto on parhaimmillaan muun muassa sitä, kun pysähtyy juomatauolle tunturiin ja kuuntelee hiljaisuutta. Sellaista hiljaisuutta, että on täysin hiljaista. Tai kanssasi on vain tuuli, joka hiljaa ujeltaa viereiseen kelohonkaan. Olet hiihdellyt tunnin keskellä luontoa, etkä ole nähnyt yhtään vastaantulijaa. Vitivalkoinen näkymä, joka avautuu eteesi pienellä suolammella. Puolen tunnin hivuttava ylämäki, jonka jälkeen palkintona avautuu näkymä silmän kantamattomiin. Sellaista sain kokea hiihtolenkilläni.

-Hilla

Instagramissa @hillasblog

Facebookissa @hillasblog

Twitterissä @hillasblog