Vauva-arki ja parisuhde ja niiden harmonia tai epäharmonia.

Miten asiat tulisivat muuttumaan parisuhteen osalta vauvan syntymän jälkeen ja miten kahden hengen pariskunnasta muututaan perheeksi. Kirjoittelen mitä olen tässä viiden kuukauden aikana omassa elossamme huomannut. Ei nimittäin aina ole sujunut kuin Strömsössä, mielet ovat pahoittuneet puoleen jos toiseen, väsymys tai toisen työkiireet painaneet ajoittain ja on sitä ”oman ajan” määrää välillä syyllistytty vertailemaan. Että sinä olit siellä eilen, seuraavaksi on kyllä mun vuoro.

Tämä on myös aihe, jota ei ole kaikista helpointa yhdessä blogipostauksessa avata ilman väärinymmärryksiä tai huono äiti -leimaa, mutta yritän. Se on osaltaan myös tämän bloggaamisen sokeri ja suola. Kirjoitella näistä tosielämän haasteita. Ainakin meidän perheellä niitä on. Jos muilla ei ole, niin onnittelen!

Heräsin eilen aamulla väärällä jalalla, sillä vasemmalla. Meidän perheessä nukutaan nykyään kait jo todella hyvin, paremmin ainakin (ei tähänkään mitään absoluuttista paremmuusasteikkoa ole), joten yksi huono yö silloin tällöin tuntuu ylivoimaisen huonolta. Toissayö oli sellainen. Nukutusoperaatio kesti pari kolme tuntia ja koko yön heräilin vauvan ähinään tunnin tai puolen tunnin välein. Onko tulevia hampaita, ryömimään oppimista, mutta sängyssäkin hän pyöri kuin tuuliviiri. Aamulla kuuden aikaan hammasta purren totesin, että kait tässä on nukuttu riittävästi ja lähdin keittämään aamukahvia. Harmitti, ärsytti ja olin väsynyt. Ja kuinkas sitten kävikään. Päästelin suustani tyhmyyksiä miehelleni (ihan kuin hän olisi ne ansainnut), halusin kiukutella jollekin, vähän avautua ja heittäytyä jopa martyyriksi. Siinä kävin läpi oman ajan olemattomuuden, 24/7 äitiyden vastuun, yöimetyksen hulluuden, hulinoiden hulinat ja oman kurjan olon ja sen hetkisen väsymyksen. Jälkikäteen olisin voinut kelata virvelillä aikaa takaisin ja valita sanojani uudelleen. Mutta siinä hetkessä ne vain tulivat. Ulos suustani.

On myös päiviä, jolloin työelämä tuntuisi ajatuksena helpommalta kuin kotona oleminen. Miehen työmatkat taas tuntuvat ikuisuudelta, ja vaippojen vaihtamisen vastapainoksi kaipaisin aivojeni käyttämistä. Nuhistuvat rusinan tavoin pieneksi, kun ei niitä saa rasittaa kuin tuutulauluilla. Saan myös itseni joskus kiinni siitä, että lasken mieheni menoja ja muistuttelen siitä, että tässähän meidän pitäisi olla tasapuolisia. Ei ne nallekarkit vaan aina tasan mene, eikä tarvitsekaan. Mutta sekin voi joskus harmittaa.

Niiin, että tekevätkö edellä kuvatut tilanteet parisuhteelle hyvää? Kysymykseen olen helppo vastata, että ei kai. Mutta ne kasvattavat meitä perheenä, aviopuolisoina, ystävinä ja ihmisinä ihan sikana, jos tätä termiä sopii käyttää. Välillä mennään turbulenssissa, rymistellään ilmakuopissa, mutta onneksi sieltä aina laskeudutaan leudompiin tuuliin ja osataan myös keskustella asioista rauhallisesti, järkevästi ja laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen.

Ei niitä päiviä ole mukava aloittaa kuudelta aamulla mörrimöykkynä kahvipannun ääressä silmät ristissä toista sättien. Ei todellakaan. Mutta se oli vasen jalka.

Olemme viimeisten kahdeksan vuoden yhdessäolomme aikana tottuneet olemaan paljon kahdestaan ja viettämään aikaa kahdestaan. Olemme aina viihtyneet hyvin toistemme seurassa pariskuntana, olemme tehneet ja kokeneet paljon yhdessä. Viikottain, joskus jopa päivittäin, kävimme yhdessä lenkillä tai kuntosalilla, laitoimme yhdessä ruokaa, kalastimme, teimme kävelylenkkejä, kävimme ulkona syömässä, elokuvissa, suunnistamassa, naureskelimme kahvikupin ääressä tai katselimme kotisohvalla elokuvan sohvalla loikoillen sohvaperunoina. Olemme eläneet koko opiskeluajankin yhdessä, jolloin vietimme aikaa päivisinkin yhdessä, luimme tentteihin, näimme opiskelukavereita, kävimme yliopistolla lounastamassa ja harrastimme kaikenlaista.

Viimeisten viiden vauvakuukauden aikana emme ole tehneet mitään mieheni kanssa kahdestaan. Emme ole olleet kotioven ulkopuolella vielä kahdestaan.  Ymmärrämme hyvin, että se on monelle täysin normaalia ja kuuluu osana tähän vauvaelämään, mutta se on myös todella suuri kontrasti aiempaan, siihen mihin olimme tottuneet. Todella suuri muutos elämässämme. Siihen kestää hetki tottua.

Uuden opettelu ottaa aikansa, elämä löytää uuden uomansa, mutta se vaatii oman aikana ja asioiden ymmärtämisen. Uusi tasapaino ei löydy hetkessä.

Isot muutokset vauvaelämän osalta täytyy osata jotenkin sisäistää myös parisuhteessa. Sen eteen olemme kait parhaillaan tekemässä duunia.

Huolehdimme niin täysillä ja suurimmalla rakkaudella vauvasta, että olemme ehkä unohtaneet kaiken kiireen keskellä kysyä toisiltamme niitä kysymyksiä, joita päivittäin esitämme pienokaiselle. Onko sinulla kaikki hyvin? Mitä sinulle kuuluu? Onko ollut mukava päivä? Näitä lauseita ei mielestäni voi liikaa käyttää, mutta niiden esittäminen kiireen keskellä voi unohtua. On tainnut unohtua.