3. toukokuuta 2015. Seison Hollolassa anoppilan eteisessä. Paljon olen tästä uudesta ”toisesta” perheestäni jo oppinut, mutta nyt ne horisevat yhdessä poikaystäväni kanssa jotain korvilleni aivan vierasta kieltä. ”Missä on mun EMIT?” ”Osaatko Tanja ottaa suunnan?”

Olen viimeksi suunnistanut yläasteella. Muistan, että suunnistus oli niitä ”ihan ok” -lajeja. Pidin jo peruskoulussa liikuntatunneista ja lähes jokaisesta lajista paitsi jalkapallosta (tässä yhteydessä pitänee mainita, että olen pelannut myös jalkapalloa vuoden verran, mutta se on toinen tarina), mutta nyt Messilän iltarasteja lähestyessäni mietin kyllä mielessäni, että mihinkä sitä on taas tullut ryhdyttyä. Poikaystäväni on ilmeisen hyvä suostuttelija.

Lenkkarini luistavat ja sammal pakenee jalkojeni alta. Ihmettelen ääneen kuinka nopeasti himoharrastajat etenevät metsässä. Varustuksessani olisi kuulemma parannettavaa, sillä suunnistukseen vaaditaan omanlaisensa kengät, joissa on pohjassa terävät piikit pidon takaamiseksi. En anna asian häiritä enempää vaan keskityn tihrustamaan karttaa poikaystäväni avustuksella. Mittakaava 1:10 000 tarkoittaa, että yksi sentti kartalla vastaa sataa metriä maastossa. Okei, tämä oli ehkä pääteltävissä. ”Suunnan ottamisella” tarkoitetaan kompassin käyttämistä apuvälineenä siten, että rastilta toiselle edettäessä osataan juosta juuri siihen oikeaan suuntaan. Levykompassi kartan päälle oikeaan asentoon ja sitten kierretään kompassipesää – kas noin, suunta on otettu ja ei kun eteenpäin. EMIT on taasen se hassu muovinen kappale, joka painetaan rastipisteellä olevaan hahloon rastin löytämisen merkiksi. Maalissa EMIT ”puretaan” tietokoneella ja saat oman suoritusaikasi.