Nukuimme viikonloppuna ensimmäistä kertaa eri paikoissa lapseni kanssa. Minulla oli hieman reilu vuorokausi omaa aikaa ensimmäisen kerran sitten reiluun vuoteen. Ajatus tuntui etukäteen jopa hieman jännältä, vaikka tiesinkin meidän molempien pärjäävän oikein hyvin.

Lähdimme viikonlopuksi Pietarsaareen Danielin vanhempien luokse. Lauantaina olimme Danielin isoisän hautajaisissa. Hautajaisten jälkeen minun oli lähdettävä takaisin kohti etelää ja kotia, sillä sunnuntaina oli viimeinen lähipäivä health coach -opintoihin liittyen. Päätimme, että Daniel jää Pikkuässän kanssa vielä viikonlopun viettoon fammolaan ja minä lähdin yksin junalla kotia kohti.

Joku varmaan tässä kohtaa ihmettelee, että onko tuo nyt niin kummallista olla erossa lapsesta ensimmäistä kertaa. Kyllä se fiiliksenä oli vähän kummallinen. Kun istui yksin junaan, ja oli ensimmäistä kertaa kokonaisen vuorokauden erossa lapsesta. Oli vähän sellainen jotain puuttuu -olo koko ajan. Ihanko tässä yksin saa olla? Toki siihenkin fiilikseen tottui ja osasin sitä myös arvostaa.

Isoin asia on varmaankin päästää irti siitä äidinvaistosta, joka pyörittää päässä koko ajan ympyrää: ruoka, vaippa, nukkuminen, ulkoilu, pyykki jne. Sellainen, että kaiken aikaa tietää päivän unisaldon ja milloin viimeksi vaippa vaihdettu tai milloin pitäisi seuraavaksi syödä jotain. Ylipäätään se, ettei kaiken aikaa jossain ole pieni ihminen, jonka perään katsoa ja olla jollain tavalla hänelle läsnä.