En ole lukenut ainuttakaan kirjaa lastenkasvatuksesta tähän mennessä – maalaisjärjellä on mielestäni pärjännyt riittävän hyvin. Mutta sitten tuli kuvioihin lähes kaksi vuotiaan taaperon uhmaikä – tahtoikä, kaikella epäloogisuudellaan ja hetkellisillä desipeleillä maustettuna. Mieleni kehotti tarttumaan lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kirjaan: Lapsen kanssa -hyvinä ja pahoina päivinä. Ihan vain sen takia, että saisin omille ajatuksilleni asiantuntijan näkemystä. Tukea niihin hetkiin, kun meinaa aikuisellakin mennä sormi suuhun tahtoiän kanssa.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tietää, että kasvatuksesta selviää hengissä, mutta ei siitä selviä ilman negatiivisia tunteita. Se on aika hyvin sanottu. Kaksi vuotiaan uhma nostaa aikuisessakin esiin monenlaisia tunteita, joita on sitten osattava käsitellä siinä itkupotkuraivareiden lomassa. Lainaan tässä blogitekstissä muutamia Sinkkosen hyviä mietteitä.

”Hyvään vanhemmuuteen kuuluu kyky sanoa ei ja kyky pitää huolta siitä, että rajoituksia noudatetaan. Se on nimenomaan lapsen turvallisuuden kannalta välttämätöntä.”

”Idea on, että me yhdessä selviämme myös sellaisista tunteista, jotka lapselle ovat ihan sietämättömiä. Vanhempana autan sinua niiden tunteiden kanssa eteenpäin ja kestän ne hylkäämättä ja raivostumatta liikaa.”

Taaperon uhmaikä –  Lapsen kanssa -hyvinä ja pahoina päivinä

Näitä turvallisia rajoja on meillä treenattu ihan käytännössä viime viikot. Taapero tahtoo ja uhmaa, hakee rajoja ja oma, sitkeä tahto puskee selkeästi esiin. Sana EI kuuluu vahvasti sanavarastoon ja se tulee tomerasti ulos suusta, täysin pyytämättä ja kysymättäkin. Välillä kaadutaan teatraalisesti maahan makaamaan ja vuodatetaan krokotiilin kyyneleet. Äiti ja isi ovat tyhmiä, jos he auttavat, mutta ovat he tyhmiä silloinkin kun eivät auta.

”Hyvä vanhemmuus ei todellakaan tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi olla aina tyyni. Aikuiset ovat eräänlaisia ongelmajätelaitoksia: he ottavat lapsen tunnekuorman vastaan. On tärkeää, ettei aikuinen silloin hylkää lasta, vaikka hän saattaa ja saakin lämmetä. Kunhan ei tipahda sinne taaperon kanssa samalle tasolle, mikä saattaisi väsyneenä pitkän päivän päätteeksi olla erittäin helppoa!”

”Välillä on hyvä sanoa reippaasti ja suorasti: ’Nyt loppu, nyt riittää!’.”

Mun mielestä tuo vertaus ongelmajäteslaitokseen on varsin osuva. Taaperon uhma ei katso aikaa, paikkaa tai olosuhteita. Se tulee, kun on tullakseen, vaikka kuinka olisi pitänyt huolta rytmistä, tasaisesta verensokerista, ulkoilusta ja mukavasta puuhasta. Silloin voi miettiä, että kyllä sitä ongelmajätettäkin syntyy, vaikka mikä olisi. Mutta hellyyttä, syliä, hoivaa ja läheisyyttä ei tule unohtaa, siitäkin Sinkkonen teksteissään monesti muistuttaa rajojen ohella.

Lujuutta ja lempeyttä, sitä taaperon uhmaiän kanssa painiskeleminen vaatii

”Esimerkiksi parivuotiaan itkupotkuraivari voi johtua monista syistä. – Uhmakohtaus tulee aivojen syvistä osista, eikä tuon ikäinen lapsi hallitse vielä itseään. Siksi ei pidä yrittää kasvattaa, hylätä, kurittaa tai rankaista, vaan ottaa lapsi syliin, lohduttaa ja ottaa tunnetila hänen kanssaan vastaan.”

Tätä ajatusta olenkin yrittänyt pitää mielessäni. Taapero kokee uhmassaan tunteita, joita hän ei osaa vielä hallita. (ei tosiaan!) Miten pysyä niissä tilanteissa lohduttavan lempeänä ja määrätietoisen jämäkkänä yhtä aikaa? Siinä on varmaankin koko jutun juju. Tässä tulee mieleen jotenkin Maaret Kallion tunnuslause: lujasti lempeä! Lujuutta ja lempeyttä, sitä taaperon uhmaiän kanssa elo välillä vaatii.

Kun lapsi oppii sanomaan ei, vetää maahan makaamaan ja huutaa hetken palosireeninä, on siinä vanhemmilla miettimistä. Sormi voi mennä suuhun rauhallisen vauva-ajan jälkeen. Meidänkin Brutus?