Olipa kerran uhmaikä, joka raastoi välillä vanhempien hermoja kuin raastinrauta porkkanaa. Uhmaikä, joka saa toisinaan kyseenalaistamaan omat taidot ja kyvyt olla vanhempi.

Olipa kerran aamu uhmiksen kanssa. Aamun ensimmäiset herneet menivät nenään kun juuri oikeaa pupua ei löytynyt. Seuraava herne sujahti nenään väärästä lastenohjelmasta. Kolmas väärästä aamupalasta. Neljäs siitä, että uhmis halusi laittaa ulos mekon tuulipuvun sijaan, vaikka vettä satoi. Viides herne sujahti sukkelaan hampaiden pesusta. Sitten oltiinkin jo ulko-ovella, melkein voiton puolella, mutta lopulta uhmis tuohtui vielä Pekka Poudalle. Pekka oli ennustanut väärän sään – ”täällä on liian kylmä!”

Lasten kanssa on erilaisia vaiheita. Nyt on tällainen vaihe.

Katsomme Danielin kanssa toisiamme ja toteamme: tällaista tänään ja annamme hiljaisen tsemppaavan nyökkäyksen ”koita sinä selvittää tällä kertaa tämä tilanne”. Kasvatusoppaan termeillä: yritä sinä tällä kertaa sanoittaa lapselle hänen tunteensa. Haluaisin muuten nähdä sen patarauhallisen vanhemman, joka aina sanoittaa uhmiksen tunteita maltilla. Minä en siihen kykene.

Välillä uhmaikäisen edessä tuntee itsensä niin riittämättömäksi. Jollain tapaa jopa epäonnistuneeksi. Mikä tässä on, kun me ei vaan osata tätä hommaa. Välillä ihan itkettääkin, kun uhmiksen fiilis siirtyy itseenkin. Tunteilla on kykyä tarttua…

Samaan aikaan järjellä tiedän, mistä on kysymys. Ihana, etevä, herkkä, temperamenttinen, empaattinen, reipas, ajatteleva lapsi, joka ei osaa vielä käsitellä tunteitaan, vaan ne hyökyy yli. Niin ilot kuin surut. Niiden mittasuhteita tässä vasta opetellaan. Lapsi kehittyy omaksi persoonakseen uhmiksen kautta. Jotkut vähemmällä ja toiset enemmällä.

Taistelunsa kannattaa valita, näin ajattelen ja rohkenen sanoa sen ääneen. Kasvatusoppaiden kauniit periaatteet ovat muuttuneet suhteellisiksi arjen pyörteissä, tositilanteissa.

Joskus ehkä sanoin, että sänkyyn voi ottaa pari unilelua. Eilen taisin sanoa, että ota ihan mitä vaan, kunhan rauhoitut unille ja samalla imetin toisella tissillä vauvaa. Kaikesta ei kannata vääntää, koska nenään sujahtavia herneitä piileksii tällä hetkellä monen kulman takana. Sen sijaan kaikkea hyvää kannattaa korostaa ja näyttää lapselle, että tässä ollaan ja rakastetaan, vaikka maa järisee. Ja välille se kyllä järisee ehkä naapureillekin asti.

Haluan vaan lähettää äärettömän paljon tsemppiä kaikille uhmiksien äideille ja iseille tai heidän vaikutuspiirissään majaileville, joita raastinrauta aika ajoin syö. Kyllä tälläkin kehitysvaiheella on oma tärkeä tarkoituksensa, vaikket sitä joka hetki uskoisikaan. En minäkään. Teet silti ihan varmasti parhaasi.