Seurasin alkuviikosta uutisointia syntyvyyden laskusta. Aiheesta kirjoitettiin, sitä kommentoitiin ja se herätti keskustelua varmasti monissa kahvipöydissä. Aihe on monitahoinen, eikä tämäkään blogiteksti pyri ilmiötä selittämään, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa muutaman ajatuksen siitä, mitä aihe minussa tuorehkona perheellisenä herättää.

Syntyvyys on laskenut – miksi nuoret ihmiset eivät perusta perheitä enää siinä määrin kuin aikaisemmin? Eikö sopivaa kumppania löydy? Eikö perhe enää ole yhtä tärkeä arvo kuin ennen? Käyttävätkö naiset vahvemmin valinnanvapauttaan? Huolestuttaako ilmastoasiat, maapallon tulevaisuus ja väestön liikakasvu? Mietityttääkö lapsiarjen rankkuus ja siitä selviytyminen? Onko tukiverkosta puute? Onko urapaineet ja työelämän vaativuus sellaista, että siinä vaiheessa kun lapsille olisi ”paikka” onkin jo liian myöhäistä? Pelottaako tarinat lasten kanssa valvomisesta ja oman ajan menettämisestä? Mietityttääkö taloudelliset asiat?

Keskustelusta ei missään nimessä pitäisi myöskään unohtaa heitä, jotka lapsia todella haluavat, mutta eivät ole (vielä) lapsia saaneet. Heidänkin määrä on noussut, ja samalla tiedämme sen, että hedelmöityshoidot ovat henkisesti rankkoja ja yksityisellä puolella todella kalliita. Kaikki empatia ja voima heille, joita asia koskettaa.

Maikkarin kympin uutisissa haastateltiin maanantaina väestötieteilijää, joka kertoi, että epäröivien määrä on lisääntynyt, kun lisääntymisiässä olevalta henkilöltä kysytään haluatko tulevaisuudessa lapsia vai ei? Ennen on vastattu selkeämmin ”kyllä” tai ”ei”, nyt kasvua on tullut eniten vastaukseen ”en tiedä”. Se kertoo epävarmuudesta ja siitä, että asiaa todellakin punnitaan erinäisistä syistä. Ja toisaalta, hyvä myös niin, koska lapsissa ja heidän tulevaisuudessa on vastuutakin.