Tulen onnelliseksi kun pääsen liikkumaan, kun saan liikkua. Sanon tämän ääneen silläkin uhalla, että joku toteaa minun olevan liikunta-addikti tai himoliikkuja. Ehkä vähän olenkin, mutta sata varmasti nautin liikunnasta, ulkoilusta ja treenaamisesta täydestä sydämestäni.

Kirjoitin pari postausta sitten sitkeästä kesäflunssasta. Flunssa on voitettu, mutta lähes kolme liikkumatonta viikkoa muistuttivat minua taas siitä, kuinka isossa osassa liikunta ja kuntoilu ovat elämässäni.

Olen ollut nuoruudessani ja vielä yliopistovuosieni alussa kilpaurheilija suunnistuksessa. Niistä vuosista on tultu tähän päivään ja liikunnan intensiivisyys ja tavoitteellisuus ovat elämässäni muuttanut muotoaan, mutta tärkeys säilynyt.

Olen ehkä viljellut kliseeksi asti blogissani vuosien varrella sitä, miten urheilu tuo hyvää oloa päiviini. Mutta niin se vain on. Kun ei kolmeen viikkoon pääse luontoon poluille juoksemaan, tirauttamaan ainuttakaan hikipisaraa tai tuntemaan endorfiinien virtausta kropassa, on jotenkin vajavainen olo. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on.

Liikunta tuo elämääni iloa, hyvää oloa, onnellisuutta, kuntoa, positiivisuutta, voimaa ja terveyttä. Olen joka päivä myös kiitollinen siitä, että kroppani mahdollistaa liikkumisen ja siksi haluan pitää itsestäni huolta.

Olen myös vuosien aikana oppinut kuuntelemaan kehoani, pitämään lepoa kun siltä tuntuu, tekemään palauttavia harjoituksia ja nauttimaan luonnossa olemisesta niiden ko