Olen niin monta kertaa tämänkin syksyn aikana kokenut sen, miten liikunta antaa päiviin piristystä ja energiaa. Vaikka sää olisi harmaa ja tihrusateinen tai vauvan kanssa yöheräilyt tuntuisi silmissä, niin ulkona kävelylenkillä mieli avautuu, inspiroituu ja ajatukset lähtee juoksuun. Pimeimpänä marraskuun päivänäkin kone lähtee käyntiin ja olo vetristyy. Niin selkeitä merkkejä siitä, miten hyvää liikunta tekee.

Synnytyksestä on ensi kuun alussa kulunut 5 kuukautta. Kävin fysioterapeuttisessa jälkitarkastuksessa ja sielläkin todettiin fyssarin kanssa, että palautuminen on hyvällä mallilla. Hänen näkemys oli synkassa omien tuntemuksieni kanssa.

Nämä ensimmäiset kuukaudet synnytyksen jälkeen olen lähinnä kävellyt, kävellyt ja kävellyt – suurimmaksi osaksi vaunujen kanssa, välillä ilmankin. Kävelylenkkien lisäksi olen tehnyt kevyitä kotijumppia ja koettanut venytellä alaselkää, jonka fyssari totesi vähän jumiseksi raskauden jäljiltä.

Vaunulenkkeily on ihanaa, mutta suoraan sanottuna olen alkanut kaivata vähän enemmän jo liikunnalta. Olin ajatellut pääseväni hiihtämään, mutta kelien puolesta se ei ole ollut vielä mahdollista. Hiihto kun on niin monipuolista ja samalla kuitenkin tehokkaampaa liikuntaa kuin kävely.

Hiihtolatuja odotellessa olen menneellä viikolla korkannut juoksulenkit ja ai että, kuinka hyvältä tuntuikaan pitkän tauon jälkeen. Näin viisi kuukautta synnytyksen jälkeen juoksun pariin on syytä palata rauhassa ja portaittain. Olen aloittanut rauhallisella tahdilla ja lyhyillä matkoilla. Alustaksi olen valinnut kovan asfaltin sijaan enemmän metsäpolkuja ja hiekkapohjaisia reittejä.

Synnytysten jälkeen olen palaillut juoksulenkkien pariin ensin hölkkää ja kävelyä yhdistämällä. Kävely-juoksu-kävely-juoksu-kävely- jne… Olen ottanut vaihdon kävelystä-juoksuun vaikka tietyn minuuttimäärän jälkeen tai omien tuntemusten mukaan tauottanut juoksua. Sykemittari on ollut hyvänä apuna, koska sillä näkee vauhdin ja voi hidastaa tahtia, jos vauhti meinaa hiipiä vanhasta muistista turhan vauhdikkaaksi.