Tämän viikon päätin liikuntojen osalta ensimmäiseen pitkään juoksulenkkiin sitten raskauden ja synnytyksen.🤰 Lähdin aamupäivällä hölköttelemään poluille ja hiekkateille sillä ajatuksella, että juoksen tuntemusten mukaan ja tähtäsin 15 kilometriin. Keskivauhti oli maltillinen, kuuntelin podcasteja ja askel rullasi. Tuntui oikeastaan tosi hyvältä tällä kertaa (on niitä nihkeitäkin lenkkejä tässä matkan varrella ollut useita) ja kun aikaa oli, niin jatkoin sitten 18 kilometrin verran ”me time” kuplassani.

Syksyllä mun eka juoksulenkki oli pari kilsaa, sitten 3, jonkun ajan päästä 4 ja 5 kilometriä. Viimeiset pari kuukautta lenkit ovat pyörineet alle kymmenen kilometrin, vähän vaihdellen. Lisäksi olen tehnyt kuntopiirejä kotona ja vaunulenkkeilyt kävellen. Kunnon kohotuksen matkan varrelle on mahtunut kaikenlaista ja niitäkin lenkkejä, kun tuntuu ettei tästä tänään mitään tule. Mutta koko ajan olen tiennyt, että vähitellen tulee kyllä.

Tänään näin kunnon kehittymisen todella konkreettisesti, että kyllä vaan se on noussut! Mikään 4 kilometrin läpsyttelylenkki tai 15 minuutin nopeahko kuntopiiri kotona ei ole ollut turha tai olematon tässä matkan varrella. Pienistä puroista syntyy isossa kuvassa niitä merkittäviä juttuja. Sitten voi jonain päivänä yllättyä itsekin, kun juoksee pitkiksen hyvällä fiiliksellä ja jaksaa.

Multa usein kysytään vinkkejä, että miten juoksuharrastuksen voisi aloittaa tai miten siitä voisi nauttia, miten ei tuntuisi niin pahalta…? Sanoisin (nyt kun tämä aloittelu on itselläkin taas ihan tuoreessa muistissa), että yksi merkittävä juttu on se, että kestää niitä huonojakin fiiliksiä ja kehnompia lenkkejä aluksi, kun juoksukunto on vielä heikompi. Pitää vauhdin alhaalla ja uskoo, että parempia oloja ja lennokkaampia askelia tulee vielä, eikä missään nimessä heitä lenkkareita romukoppaan ja ajattele, etteikö itsestä olisi juoksijaksi, vaikka alussa olisi tahmeaa. Tahmeus kuuluu siihen alkuun.