Eka pitkis raskauden jälkeen ja ajatuksia kunnon kohottamisesta

Tämän viikon päätin liikuntojen osalta ensimmäiseen pitkään juoksulenkkiin sitten raskauden ja synnytyksen.🤰 Lähdin aamupäivällä hölköttelemään poluille ja hiekkateille sillä ajatuksella, että juoksen tuntemusten mukaan ja tähtäsin 15 kilometriin. Keskivauhti oli maltillinen, kuuntelin podcasteja ja askel rullasi. Tuntui oikeastaan tosi hyvältä tällä kertaa (on niitä nihkeitäkin lenkkejä tässä matkan varrella ollut useita) ja kun aikaa oli, niin jatkoin sitten 18 kilometrin verran ”me time” kuplassani.

Syksyllä mun eka juoksulenkki oli pari kilsaa, sitten 3, jonkun ajan päästä 4 ja 5 kilometriä. Viimeiset pari kuukautta lenkit ovat pyörineet alle kymmenen kilometrin, vähän vaihdellen. Lisäksi olen tehnyt kuntopiirejä kotona ja vaunulenkkeilyt kävellen. Kunnon kohotuksen matkan varrelle on mahtunut kaikenlaista ja niitäkin lenkkejä, kun tuntuu ettei tästä tänään mitään tule. Mutta koko ajan olen tiennyt, että vähitellen tulee kyllä.

Tänään näin kunnon kehittymisen todella konkreettisesti, että kyllä vaan se on noussut! Mikään 4 kilometrin läpsyttelylenkki tai 15 minuutin nopeahko kuntopiiri kotona ei ole ollut turha tai olematon tässä matkan varrella. Pienistä puroista syntyy isossa kuvassa niitä merkittäviä juttuja. Sitten voi jonain päivänä yllättyä itsekin, kun juoksee pitkiksen hyvällä fiiliksellä ja jaksaa.

Multa usein kysytään vinkkejä, että miten juoksuharrastuksen voisi aloittaa tai miten siitä voisi nauttia, miten ei tuntuisi niin pahalta…? Sanoisin (nyt kun tämä aloittelu on itselläkin taas ihan tuoreessa muistissa), että yksi merkittävä juttu on se, että kestää niitä huonojakin fiiliksiä ja kehnompia lenkkejä aluksi, kun juoksukunto on vielä heikompi. Pitää vauhdin alhaalla ja uskoo, että parempia oloja ja lennokkaampia askelia tulee vielä, eikä missään nimessä heitä lenkkareita romukoppaan ja ajattele, etteikö itsestä olisi juoksijaksi, vaikka alussa olisi tahmeaa. Tahmeus kuuluu siihen alkuun.

Sanoisin, että tuo on yksi tärkeimpiä asioita. Aloittelijalle alkuun pääsemisessä toissijaista on tekninen suorittaminen, lenkkarin merkki, sykemittarin lukemat tai muu vastaava, vaan juttu lähtee enemmän sieltä ajatuksen tasolta. Että uskoo oman kunnon kehitykseen pidemmällä aikavälillä ja huomaa jossain vaiheessa, että nyt muuten homma onkin helpompaa.

Haluan vielä lisätä sen, että pienten lasten vanhempana palautuminen ja uni on tärkeää ja silloin huilataan tai nukutaan päikkärit ja skipataan lenkki, kun siltä tuntuu. Tavoitteena mulla on ollut lähinnä hyvä fiilis ja lenkkeilystä nauttiminen ja se on ollut oikein sopiva tavoite pienten lasten äitinä. 🥰

Millaisia ajatuksia teillä on kunnon kohottamisesta? ☺️ Minkä ohjeen antaisitte juoksun aloittajalle, jos hän sellaista kysyisi?🏃‍♀️

Sunnuntaiterkuin,

Hilla 💖

14+

You may also like

2 kommenttia

  1. Nukkuminen on ollut itselleni paras vinkki kuntoon pääsemisessä. 😀 Ja se, että tekee vähän, mutta laadukkaasti. Vuosi ekan raskauden jälkeen juoksin parhaan ajan puolikkaalla, eikä takana ollut yhtä paljon kilometrejä tai harjoitustunteja kuin aiemmin, mutta sen sijaan oli pakko treenata matalalla sykkeellä, kun sykkeet oli muuten pilvissä valvomisen takia.
    Huomasin myös, että arkiliikunnalla on ihan älytön merkitys. Vaunulenkit vauvan kanssa kävellen kasvatti kuntoa ja toi niitä kaivattuja pk-kilometrejä.

    Mutta tosiaan, nukkuminen oli se juttu. Nukuin välillä jopa kahdet päikkärit päivässä, aina, kun vauva nukkui. Ihanaa, että sinäkin tuot esille tätä puolta ja armollisuutta itseä kohtaan.

    Pienen lapsen vanhempana kannattaa ehkä myös pitää tavoitteet alhaalla, ja nauttia pienistä asioista. Parin kilsan lenkkikin on parempi kuin ei lenkkiä ollenkaan.

    0
    1. Pienen vauvan kanssa nukkumista ei voi koskaan olla liikaa. On kyllä taito osata antaa arvo päiväunille ja ottaa niitä vauvan kanssa. <3 Minäkin olen päikkäreitä harrastellut aina kun siltä tuntunut. 🙂 Ja olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että vähemmälläkin saa tosi paljon aikaan. Vaunulenkit ovat sitä pk-harjoittelua parhaimmillaan. Minäkin juoksin ekan raskauden jälkeen jossain vaiheessa puolimaratonin ja ihan ällikällä yllätyin, että pääsin samaan aikaan kuin ennen, paljon vähemmällä harjoittelulla. Uskon, että se pk ja aktiivinen arki oli isossa roolissa siellä taustalla.

      Ja juu, pienen lapsen kanssa rimaa saa laskea ja niistä pienistäkin iloista ja saavutuksista olla iloinen. Siinä piilee iso onnellisuuden siemen. <3 -Hilla

      0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *