Olen vuodenvaihteen jälkeen pyrkinyt kuukausittain kirjoittamaan ja jakamaan jotain työelämään liittyvää täällä blogin puolella. Tässäpä muutama niistä:

Ensimmäinen kuukausi päätoimisena yrittäjänä takana – miltä tuntuu?

Miltä tyypillinen työviikkoni näyttää?

Jaettu vanhemmuus mahdollistaa meidän perheessä työelämän ja perhe-elämän yhdistämisen.

Miksi päädyin opiskelemaan kauppatieteitä?

Uusia ideoita metsäpolulta hakemassa?

Koska kaikki edellä luettelemani blogitekstit ovat aiheuttaneet normaalia korkeamman kävijäpiikin blogissa, olen päätellyt siitä, että aihe kiinnostaa. Ja jos jokin aihe kiinnostaa, niin silloinhan siitä kannattaa kirjoittaa lisää. :)

Olen ehtinyt reilun vuoden verran kerätä kokemuksia siitä, millaista on yhdistää työelämä ja perhe-elämä. Joku on tässä hommassa parinkymmenen vuoden ja suurperheen kokemuksella varmasti todellinen mestari, minä ja meidän perhe vasta harjoitellaan ja yritetään löytää parhaita tapoja.

Millaista on ollut yhdistää työelämä ja perhe-elämä?

No millaista se sitten on? Helppoa, vaikeaa, molempia, ihan peruskauraa, ei sen ihmeempää vai hampaiden kiristelyä? Tämän menneen vuoden aikana se on ollut hetkittäin varmasti noita kaikkia, mutta isossa kuvassa kuitenkin jotakuinkin sitä, mitä etukäteen odotinkin.

On päiviä ja hetkiä, jolloin ajattelee, että miten helppoa ”entinen elämä” olikaan, kun aamulla työpöydän ääreen piti saada vain itsensä ja vaatteet valita vain itselleen. Mutta yhtä paljon on ollut päiviä, kun myhäilen tyytyväisenä, miten hyvin homma rullaakaan. Varmasti tuttuja tunteita kaikille vanhemmille, jotka pyörittävät sitä dilemmaa, että työt tulisi tehtyä mahdollisimman hyvin työpaikalla tai asiakkaille, mutta samaan aikaan olisi mahdollisimman hyvä vanhempi kotona lapselle tai lapsille.

Enkä tarkoita, että molemmissa tarvitsisi tähdätä täydellisyyteen, kunhan löytäisi sellaisen tasapainon, jota kultaiseksi keskitieksikin kutsutaan. Ja sellaisen kiikkulaudan keinuttelu luo sen suurimman haasteen sekä yleisesti aikatauluttaminen – hoitoon viemis- ja hakemistouhu.

Olemme tämän vuoden aikana tehneet joitain muutoksiakin, jotta työ- ja perhe-elämän yhdistäminen olisi vieläkin mielekkäämpää ja jossain määrin meille myös helpompaa. Suurimmat muutokset niistä ovat minun vaihto nelipäiväiseen työviikkoon sekä yrittäjyyteen.

Uraäiti vs. kotiäiti -asetelma

Kerroin jokin aika sitten, että suunnittelin tilaavani kirjakaupasta uuden kirjan: Uraäidin selviytymisopas – Tarinoita ruuhkavuosien kuningattarilta. No minähän klikkailin sen nopeasti ostoskorin ja kassan kautta postiin, ja kun se saapui, luin sen kahdessa illassa läpi.

Oli kiinnostavaa lukea uraäitien ja työelämässä menestyvien naisten kokemuksia työelämän ja perhe-elämän yhdistämisestä, millaista arki oikeasti on ja millaisia selviytymiskeinoja ja toimivia tapoja he ovat itselleen luoneet vuosien aikana. Ihan tosi mielenkiintoisia pointteja, oivalluksia ja tapoja – se olikin varmasti suurin syy siihen, että ahmin kirjan parilla kerralla alusta loppuun.

Yksi asia minua kuitenkin tässä äitiyden ja työelämän diskurssissa eli puheessa silti kummastuttaa. Nimittäin se, että puhutaan uraäideistä ja puhutaan kotiäideistä, mutta siihen väliin jää valtava spektri kaikkea muuta.

Itse en koe itseäni uraäidiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta en myöskään voi hyvin, jos olisin pelkkä kotiäiti. Molemmista rooleista ja osista silti pidän. Mikäs minä sitten olen? Taidan olla ihan tavallinen työssäkäyvä äiti.